Kaalimaan Kakara, 455 sanaa
Kyllähän se oli tiedossa, kun tätä Ponia ostettiin, että se oli käytännössä kaalipellossa kasvanut ensimmäiset elinvuotensa, mutta voi juku, ihan tämmöiseen ei meilläkään osattu ihan varautua. Se tallin häijyinkin hevonen alkaa jo tuntua ihan mukiinmenevältä tämän kanssa päivän painittuaan, nöyrryttyään ja teurastamon numeroa itselleen tavatessaan.
Ponissa on siis rehellisesti paljon vikaa, johtuen varmaan sen elämän alun vapaasta kasvatuksesta, mutta lyhyestä virsi kaunis - tässä on nyt sellainen otus, jota sanotaan myös ikuisuusprojektiksi. Sen taltuttaminen riimuun ja naruun on ollut yksi työmaa, ja vieläkin se keksii tempaista; eihän nyt tämmöinen villisieluinen hevonen voi alistua ihmisen rinnalle kävelemään, vaan tahtoo kirmata itselleen rehellisenä kohti naapurin viljelypeltoja. Taluttamisen ohella olemme taklanneet tietysti perinteiset hoitotoimenpiteet vaihtelevalla menestyksellä; verellä, hiellä ja kyynelillä, ja ylpeilemme sillä, että nykyään sitä saa vähän sukaista harjalla, ja se oppi viimein nostamaan kavioita ilman pakkokeinoja. Suitsiessa se tietysti edelleen nostaa päätään ja puree hampaitaan yhteen, mutta ehkä vuosien toisto vielä joku päivä kantaa hedelmää.
Ponin ratsukoulutus on mennyt juuri niin hyvin, kuin tämmöiseltä pellossa eläneeltä otukselta nyt voi odottaakin. On se saatu pitämään ratsastaja selässään, mutta tästä on vielä hyvin pitkä matka puskaratsua paremmaksi. Vaikka ainahan niitä puskapollejakin tarvitsee…
Varustuksen hikijumppa ei ole koskaan valitettavasti väsyttänyt Ponia lämmittelyihin, vaan päinvastoin, kierrokset tuntuvat oikein nousseen matkan aikana. Selkään pääsemiseen kannattaa ihan suosiolla ottaa kaveri (tai kaksi) pitelemään Ponia, sillä tämä säntäisee miltein samalla sekunnilla kiitoraviin, kun kentän hiekalle ehtii. Sen jälkeen pääsee jännittämään ensimmäisen vartin ajan, lähteekö Poni toteuttamaan villiä itseään, vai saako ratsastaja pidäteltyä tätä pahimpien menojen ohitse.
Ponin puolesta on kuitenkin sanottava kaiken jälkeen, että kaikessa kauheudessaan sillä on hieno laukka! Siis silloin, kun se ei ole sattunut ryöstämään ja kiitolaukannut omille reiteilleen. Oikein energinen ja eteenpäinvievä joka tapauksessa, ja siksipä voimmekin sanoa Ponin olevan elementissään esteradoilla. Kouluratojen raviohjelmat kun eivät juuri säästele ratsastajan takapuolta Ponin pomputukselta… Esteillä kuitenkin pääasiassa edetään laukassa, kurvit, kaaret ja hypyt estävät tämän itsenäisen kiihdyttelyn, joten kaikki voittavat. Paitsi ehkä Poni, joka on saattanut kerryttää muutaman virhepisteen jokavaiheen vapaasta tyylistään, mutta ei se voitto, vaan se kokemus.
Sitä luulisi, ettemme kehtaisi tämmöistä otusta hiilata paikallista muulinäyttelyä pidemmälle. Mutta, koska koko otuksen osto on ollut pelkkää hulluutta alusta loppuun, päätimme raahata sen kaikkiin pippaloihin! Eipähän tarvitse yksin kärsiä. Jos sen saa raahattua ensin traileriin, tietenkin. Se taitaakin olla meidän suurin este kotitallilta lähtemiselle, mahdottomuus lastaukseen ja levoton matkustaminen (ja suorastaan räjähtävä poistuminen!). Tapahtumapaikan tapakäyttäymisestä on nyt edes turha alkaa puhumaan, mutta mitä syrjäisempään nurkkaan pystymme parkkeeraamaan, niin sitä parempi, naapurisovun vuoksi ja niin edelleen. Sieltä juostaan nopeasti suorittamassa se oma esiintyminen, monesti se on vähän semmoinen koominen improv siihen tapahtuman väliin, jossa ratsastaja tekee yleisen ohjelman mukaan ja Poni tietenkin ihan omia ratojaan, mutta sillä suorituksella toivottavasti saadaan edes sijoitus. Ja eipähän veny kisapäivät turhan pitkiksi, ehtii kotiin ennen puolta yötä!
Ponissa on siis rehellisesti paljon vikaa, johtuen varmaan sen elämän alun vapaasta kasvatuksesta, mutta lyhyestä virsi kaunis - tässä on nyt sellainen otus, jota sanotaan myös ikuisuusprojektiksi. Sen taltuttaminen riimuun ja naruun on ollut yksi työmaa, ja vieläkin se keksii tempaista; eihän nyt tämmöinen villisieluinen hevonen voi alistua ihmisen rinnalle kävelemään, vaan tahtoo kirmata itselleen rehellisenä kohti naapurin viljelypeltoja. Taluttamisen ohella olemme taklanneet tietysti perinteiset hoitotoimenpiteet vaihtelevalla menestyksellä; verellä, hiellä ja kyynelillä, ja ylpeilemme sillä, että nykyään sitä saa vähän sukaista harjalla, ja se oppi viimein nostamaan kavioita ilman pakkokeinoja. Suitsiessa se tietysti edelleen nostaa päätään ja puree hampaitaan yhteen, mutta ehkä vuosien toisto vielä joku päivä kantaa hedelmää.
Ponin ratsukoulutus on mennyt juuri niin hyvin, kuin tämmöiseltä pellossa eläneeltä otukselta nyt voi odottaakin. On se saatu pitämään ratsastaja selässään, mutta tästä on vielä hyvin pitkä matka puskaratsua paremmaksi. Vaikka ainahan niitä puskapollejakin tarvitsee…
Varustuksen hikijumppa ei ole koskaan valitettavasti väsyttänyt Ponia lämmittelyihin, vaan päinvastoin, kierrokset tuntuvat oikein nousseen matkan aikana. Selkään pääsemiseen kannattaa ihan suosiolla ottaa kaveri (tai kaksi) pitelemään Ponia, sillä tämä säntäisee miltein samalla sekunnilla kiitoraviin, kun kentän hiekalle ehtii. Sen jälkeen pääsee jännittämään ensimmäisen vartin ajan, lähteekö Poni toteuttamaan villiä itseään, vai saako ratsastaja pidäteltyä tätä pahimpien menojen ohitse.
Ponin puolesta on kuitenkin sanottava kaiken jälkeen, että kaikessa kauheudessaan sillä on hieno laukka! Siis silloin, kun se ei ole sattunut ryöstämään ja kiitolaukannut omille reiteilleen. Oikein energinen ja eteenpäinvievä joka tapauksessa, ja siksipä voimmekin sanoa Ponin olevan elementissään esteradoilla. Kouluratojen raviohjelmat kun eivät juuri säästele ratsastajan takapuolta Ponin pomputukselta… Esteillä kuitenkin pääasiassa edetään laukassa, kurvit, kaaret ja hypyt estävät tämän itsenäisen kiihdyttelyn, joten kaikki voittavat. Paitsi ehkä Poni, joka on saattanut kerryttää muutaman virhepisteen jokavaiheen vapaasta tyylistään, mutta ei se voitto, vaan se kokemus.
Sitä luulisi, ettemme kehtaisi tämmöistä otusta hiilata paikallista muulinäyttelyä pidemmälle. Mutta, koska koko otuksen osto on ollut pelkkää hulluutta alusta loppuun, päätimme raahata sen kaikkiin pippaloihin! Eipähän tarvitse yksin kärsiä. Jos sen saa raahattua ensin traileriin, tietenkin. Se taitaakin olla meidän suurin este kotitallilta lähtemiselle, mahdottomuus lastaukseen ja levoton matkustaminen (ja suorastaan räjähtävä poistuminen!). Tapahtumapaikan tapakäyttäymisestä on nyt edes turha alkaa puhumaan, mutta mitä syrjäisempään nurkkaan pystymme parkkeeraamaan, niin sitä parempi, naapurisovun vuoksi ja niin edelleen. Sieltä juostaan nopeasti suorittamassa se oma esiintyminen, monesti se on vähän semmoinen koominen improv siihen tapahtuman väliin, jossa ratsastaja tekee yleisen ohjelman mukaan ja Poni tietenkin ihan omia ratojaan, mutta sillä suorituksella toivottavasti saadaan edes sijoitus. Ja eipähän veny kisapäivät turhan pitkiksi, ehtii kotiin ennen puolta yötä!
Myyty Ahne (suomenhevos)tamma, 460 sanaa
Hevonen on ollut varsasta asti jo kaikista ahnein maitobaarin asiakas, eikä mikään ole muuttunut vuosien varrella kuin ruoan kiinteys.
Hevonen on siis niitä hevosia, joiden vatsa on pelkkä pohjaton kuilu. Ei ole epätavanomaista nähdä sitä polvillaan paimenpoikien alta kurkottelemasta vihreämmälle puolelle, vaeltamassa kauralaarille raolleen jääneestä karsinan ovesta tai metsähölkällä hiirenkorvavälipalalla. Ja ei siinä, meillä herkutellaan kyllä ihan mieluusti, mutta Hevonen ei valitettavasti ole oppinut jakamisen jaloa taitoa, vaan se on suht helposti aggressiivinenkin ruoastaan ja ruokailutilastaan, joten sen kanssa kaikennäköinen syöminen on ikuista pöytätapojen opettelua. Suurimmalta osin tamma on onneksi ihan asiallinen ihmistä kohtaan, kunhan ei ajoita pörräämistään sen ympärillä ruoka-aikaan, mutta toisille hevosille tämä on auttamatta varsin ilkeäkin tarhan heinistä.
Näin syömisen ulkopuolelle jäävällä ajalle Hevosella on kyllä käytöstapojakin olemassa. Hoitotoimenpiteet sujuvat pääosin nälkää näkiessä (heinäverkko kun on kielletty hoitohetkinä) ja ikävystyessä, vähän maistellessa kaikkea satulasta huopaan ja kumisukaan, mutta mitään ihmeellistä vinkeilyä se ei harrasta, kunhan kuopii välillä turhautumistaan. Pesut, kengitykset ja loimitukset menevät siinä, missä kaikki muukin. Hevoselle kuitenkin persoonallisena piirteenä se on oppinut oikein tykästymään eläinlääkärin visiitteihin, sillä tämä taitaa olla maailman ainoa hevonen, joka vetää matokuuritkin suurella ruokahalulla, vaikka hampaat irvessä. Olemme siis päätelleet, että Hevoselle taitaa olla tärkeämpää itse syöminen, ei niinkään ruoan maku tai laatu.
Hevosen sulavia linjoja ollaan saatu pidettyä yllä aika helpostikin, sillä kaikesta mussuttamisestaan huolimatta tamma ei ole koskaan ollut erityisen helposti lihovaa sorttia. Ei se hirveän työintoinen ole, jos rehellisiä ollaan, sillä Hevosta kiehtovat enemmän kouluaitojen ulkopuolella kasvavat korret kuin koulukiemurat, mutta tarpeeksi kun paukuttelee kylkiin, niin keskittyy sekin itse kalorienkulutukseen.
Kunhan Hevosen kauramoottorin saa käyntiin se on itse asiassa aika somakin peli peruslajeihin. Liikkeiltään enemmän varmajalkainen kuin liitokavio, mutta tasainen, polkee hyvin ja luonnostaan kantaa itseään aina nätisti, vaikka valskahtaa osaamattomissa käsissä helposti etupainoon. Ei siis mitään ihan ihmeellisen erityistä, mutta tarpeeksi semmoista arkista taikaa tässäkin on, että kehtaa viedä helpolle radalle.
Estekalusto on välillä herättänyt Hevosen kanssa enemmän häppeninkejä, varsinkin jos kisajärjestäjä on päättänyt koristella omansa jonkin sortin kukkasin. Tämä kun niin mielellään pysähtyisi niille sijoilleen sieppaamaan maistiaisen tai koko kasvin. Maastossa pätee vähän sama homma, ja varsinkin keväisin maastoradat ovat oikea houkutuksien highway Hevoselle, joissa ratsastaja pääsee ihan tosissaan välillä taistelemaan kulkusuunnasta. Ilman häiriötekijöitä ja kukitettuja esteitä Hevonen on kuitenkin myös varsin pätevä hyppääjä, jolla on luontaisen hyvä ja tasapainoinen tyyli, hyvä muoto ja väliä puomeihin, vaikka osa ponnistuksista saattaa jäädä varsin ponnettomiksi mikäli ponnistuskohtaa ja vauhtia ei saa pelaamaan yks yhteen.
Luonnollisesti traileri ja Hevonen ovat ihan hyvää pataa keskenään, ja Hevosen saa kulkemaan sisään ongelmitta, kunhan toisessa päässä pilkistää löyhästi täytetty heinäverkko. Poistultaessa kannattaa poistaa ensin kyllä se verkko sivuovesta, mikäli meinaa tamman saada peruuttamaan. Tapahtumapaikat itsessään eivät myöskään oikeastaan jätä pahaa makua tämän hevosen suuhun, siellä vaan ollaan ja pönötetään, kunnes pääsee taas takaisin traileriin syömään. Helppoa kuin heinänteko, tämä Hevosen kanssa matkustelu.
Hevonen on siis niitä hevosia, joiden vatsa on pelkkä pohjaton kuilu. Ei ole epätavanomaista nähdä sitä polvillaan paimenpoikien alta kurkottelemasta vihreämmälle puolelle, vaeltamassa kauralaarille raolleen jääneestä karsinan ovesta tai metsähölkällä hiirenkorvavälipalalla. Ja ei siinä, meillä herkutellaan kyllä ihan mieluusti, mutta Hevonen ei valitettavasti ole oppinut jakamisen jaloa taitoa, vaan se on suht helposti aggressiivinenkin ruoastaan ja ruokailutilastaan, joten sen kanssa kaikennäköinen syöminen on ikuista pöytätapojen opettelua. Suurimmalta osin tamma on onneksi ihan asiallinen ihmistä kohtaan, kunhan ei ajoita pörräämistään sen ympärillä ruoka-aikaan, mutta toisille hevosille tämä on auttamatta varsin ilkeäkin tarhan heinistä.
Näin syömisen ulkopuolelle jäävällä ajalle Hevosella on kyllä käytöstapojakin olemassa. Hoitotoimenpiteet sujuvat pääosin nälkää näkiessä (heinäverkko kun on kielletty hoitohetkinä) ja ikävystyessä, vähän maistellessa kaikkea satulasta huopaan ja kumisukaan, mutta mitään ihmeellistä vinkeilyä se ei harrasta, kunhan kuopii välillä turhautumistaan. Pesut, kengitykset ja loimitukset menevät siinä, missä kaikki muukin. Hevoselle kuitenkin persoonallisena piirteenä se on oppinut oikein tykästymään eläinlääkärin visiitteihin, sillä tämä taitaa olla maailman ainoa hevonen, joka vetää matokuuritkin suurella ruokahalulla, vaikka hampaat irvessä. Olemme siis päätelleet, että Hevoselle taitaa olla tärkeämpää itse syöminen, ei niinkään ruoan maku tai laatu.
Hevosen sulavia linjoja ollaan saatu pidettyä yllä aika helpostikin, sillä kaikesta mussuttamisestaan huolimatta tamma ei ole koskaan ollut erityisen helposti lihovaa sorttia. Ei se hirveän työintoinen ole, jos rehellisiä ollaan, sillä Hevosta kiehtovat enemmän kouluaitojen ulkopuolella kasvavat korret kuin koulukiemurat, mutta tarpeeksi kun paukuttelee kylkiin, niin keskittyy sekin itse kalorienkulutukseen.
Kunhan Hevosen kauramoottorin saa käyntiin se on itse asiassa aika somakin peli peruslajeihin. Liikkeiltään enemmän varmajalkainen kuin liitokavio, mutta tasainen, polkee hyvin ja luonnostaan kantaa itseään aina nätisti, vaikka valskahtaa osaamattomissa käsissä helposti etupainoon. Ei siis mitään ihan ihmeellisen erityistä, mutta tarpeeksi semmoista arkista taikaa tässäkin on, että kehtaa viedä helpolle radalle.
Estekalusto on välillä herättänyt Hevosen kanssa enemmän häppeninkejä, varsinkin jos kisajärjestäjä on päättänyt koristella omansa jonkin sortin kukkasin. Tämä kun niin mielellään pysähtyisi niille sijoilleen sieppaamaan maistiaisen tai koko kasvin. Maastossa pätee vähän sama homma, ja varsinkin keväisin maastoradat ovat oikea houkutuksien highway Hevoselle, joissa ratsastaja pääsee ihan tosissaan välillä taistelemaan kulkusuunnasta. Ilman häiriötekijöitä ja kukitettuja esteitä Hevonen on kuitenkin myös varsin pätevä hyppääjä, jolla on luontaisen hyvä ja tasapainoinen tyyli, hyvä muoto ja väliä puomeihin, vaikka osa ponnistuksista saattaa jäädä varsin ponnettomiksi mikäli ponnistuskohtaa ja vauhtia ei saa pelaamaan yks yhteen.
Luonnollisesti traileri ja Hevonen ovat ihan hyvää pataa keskenään, ja Hevosen saa kulkemaan sisään ongelmitta, kunhan toisessa päässä pilkistää löyhästi täytetty heinäverkko. Poistultaessa kannattaa poistaa ensin kyllä se verkko sivuovesta, mikäli meinaa tamman saada peruuttamaan. Tapahtumapaikat itsessään eivät myöskään oikeastaan jätä pahaa makua tämän hevosen suuhun, siellä vaan ollaan ja pönötetään, kunnes pääsee taas takaisin traileriin syömään. Helppoa kuin heinänteko, tämä Hevosen kanssa matkustelu.